Haastattelussa:

Manuela Bosco
entinen yleisurheilija, näyttelijä, kirjailija
Teksti Henri Häkkinen
Haastattelut.com ylitti maantieteelliset esteet, risut ja männynkävyt ja suoriutui lenkille haastateltavanaan Manuela Bosco – suomalainen näyttelijä, kirjailija ja entinen yleisurheilija. Tässä haastattelussa ei käytetä kertaakaan trendikästä urheilun yhteydessä usein mainittua sanaa momentum. Aloitetaan siis täysillä ja kiitos! Kiitos: Kati
Alkuverryttelyt
1. Onko kirjoittaminen kuulunut nuoruuteesi urheilun
ohella vai mistä sait idean romaanin kirjoittamiselle?
- Olen kirjoittanut päiväkirjoja ja runoja koko nuoruuteni, ja
opiskelin yliopistossa journalistiikkaa, mutta kirjan kirjoittaminen
lähti “sattuman” kautta. Lähetin runokokoelmani kustantajalle, joka
ehdotti proosatekstin tekoa...
2. Elämme hieman
sulkeutuneessa ja varovaisessa ilmapiirissä samalla peläten
leimautumista. Sanot ettet kadu mitään siitä mitä kirjoitit. Miksi pitää
kirjoittaa kirja, että saa ihmiset avautumaan ja liikkeelle omien
vastaavien tarinoidensa kanssa? Tarvitsemme esikuvia, ladun avaajia?
- Kirjoittaminen on yksi muoto ilmaista totuus/epätotuus (miten päin
vain). Muotoja on laajalti, mutta kirjoittamisen hieno puoli on sen
kestävyys ja ilmaisunvapauden “selkeys”. Kirja on samanaikaisesti
yksityinen ja julkinen tarina, ja se tekee siitä helposti lähestyttävän,
jollain tapaa vaarattomamman kuin esimerkiksi “suora lähestyminen”
ihmiseen...? Ainakin useammille.
3. Sait 12-vuotiaana
ensimmäisen harjoitusohjelmasi. Sitä ennen valmentaja-isäsi oli
huomannut potentiaalisi. Tajusit jo varhain treenatessasi kovaa ja
tehdessäsi 12-vuotiaana oman ikäluokkasi 60 metrin aitojen Suomen
ennätyksen, että kovalla työllä voi saavuttaa unelmansa?
- En käsitteellistänyt asiaa noin selkeästi, mutta ymmärsin, että
juoksemisessa oli jotain taianomaisen hienoa, se oli se milloin todella
tunsin eläväni.
3.1. Osasit elää hetkessä, mutta
tajusit että tähtäin on aina tulevaisuudessa. Miten pystyit
fokusoitumaan hetkeen, jokaiseen harjoitukseen kerrallaan ilman, että
ajatuksesi harhailivat tulevassa? Miten suljit kanssakilpailijat
mielestäsi kun treenasit; halusit kuitenkin olla paras?
- Hetkessä oleminen vaatii sen, että on nauttii ja osaa antautua sille
mitä tekee. Ja se on lapselle luonnollisin olotila... Siksi ei
harhaillut ajatukset... (kunnes harhailivat)... En ajatellut niinkään
muita kilpailijoita, sillä tiesin, että voin vaikuttaa tuloksiini
ainoastaan keskittymällä siihen mitä itse teen.
Lähettäjä viheltää pilliin
4. Parhaimpina aikoina treenasit 10-12 kertaa viikossa. Alitajuisesti
tiesit, että treenaaminen ja urheilu veisivät sinut jonnekin ja
avaisivat sinulle uusia ovia?
- Se vei koko ajan... Joka harjoitus avasi ovia... Moniin maailmoihin.
4.1. Mikä motivoi sinua treenaamaan ja epäilitkö koskaan kykyjäsi urheilijana ennen romahdustasi?
- Motivaatio on synonyymi nautinnolle ja ilolle. Epäilin useinkin, mutta
en antanut sen harhauttaa keskittymistä hetkeen, ennen kuin se sitten
teki niin - siis minä tein niin.
5. Kuvaat
huippukuntoasi kisatilanteessa lyyrisesti: juostessasi tanssit, olit
dynamiittia ja lensit ilman halki. Tunsit olevasi voittamaton. Voiko
mikään urheilun ulkopuolinen vastata tuota kehon ja psyyken luomaa
tilaa?
- Miljoona eri olotilaa. Ei urheilu ole muuta kuin
sana. Liike, läsnäolo, keskittyminen ja irti päästäminen - ne ovat
henkisiä/fyysisiä lainalaisuuksia ja pätevät jokseenkin useaan asiaan
elämässä.
6. Kirjassasi mainitset, että olet herkkä
ja aistit tulevan kilpailun tunnelman ennakkoon. Eskaloituiko
herkkyytesi koskaan ja toiko se lieveilmiöitä kuten unettomuutta tai muuta
hermostuneisuutta ennen kisoja?
- Kyllä, useinkin.
7. Urheiluvuosien myllerrykseen kuului valmentaja- ja lajivaihdoksia
(100 metrin aidat vaihtui 400 metrin aitoihin), loukkaantumisia ja
paino-ongelmia molempiin suuntiin. Kaiken keskellä isälläsi todettiin
pitkälle edennyt syöpä. Motivaatiosi katosi, et löytänyt syytä kovalle
harjoittelulle eikä kilpaileminen antanut sinulle enää mitään?
- Silloin kun isällä todettiin syöpä, olin vielä vahvasti
(riippuvaisestikin) motivoitunut juoksemaan. Romahdus - se todellinen -
tapahtui kuoleman jälkeen.
Kyyristytään telineisiin
8. Voiko urheilija nauttia saavutuksistaan urheilu-uransa aikana?
Kaikki on niin kontrolloitua ja kapeakatseista, että suurempaa
kokonaisuutta ja sitä mihin asettuu urheilumaailmassa on vaikea
hahmottaa kuin vasta jälkeenpäin? Tyytyväisyys johtaa tasapaksuun ja
ponnettomaan suoritukseen?
- Tietyssä määrin koen tämän hyvin tarkaksi havainnoksi.
9. Kirja on ylistys isällesi, urheilulle ja kilpailemiselle. Esteiden
ylitykselle. Ihminen voi tuntea olonsa hyvin merkitykselliseksi
tehdessään jotain sellaista, johon kaikki eivät pysty: voittamaan,
treenaamaan kovaa ja suoriutumaan vaikeuksista?
- En
ajattele sitä oikeastaan noin. Uskon, että kaikki pystyvät tekemään
joitain asioita paremmin kuin kukaan muu maailmassa, muoto on vain
erilainen. En erotellut itseäni tuolla tavoin aikoinaan... Enkä osannut
nähdä vaikeuksien voittamista, treenaamista tai voittamista kovinkaan
erikoisina asioina. Enkä näe asiaa nykyäänkään näin. Mutta senaikaiset
“ylitykset” näen nykyään arjessani hyvin kiitollisena... Ne ovat
johtaneet tähän mitä nyt olen, ja siitä jos jostain olen kiitollinen.
Merkityksellisyys ei ole koskaan erillisyyttä muista ihmisistä. Se on
egon kieltä, ja se ei anna sisältöä. Merkityksellisyys on minulle sitä,
että tekee asioita rakkaudella.
10. Voiko urheilijoista muodostaa stereotypiaa; onko mielestäsi piirteitä joita huippu-urheilijalta ehdottomasti vaaditaan?
- Kyllä. Määrätietoisuus, läsnäolo, keskittymiskyky...
Paikoillanne, valmiit...
11. Valmentajavaihdoksesi Sydneyn olympialaisten jälkeen taisi olla
ensimmäinen romahdustasi edeltänyt asia. Uusi valmennusohjelma ei
sopinut sinulle, tulokset laskivat ja aloit panikoimaan. Aloit
tarkkailemaan itseäsi analyyttisemmin. Putosit keskitasoon ja koit
olevasi lihava, tyhmä, ruma ja hidas. Pakenit pahaa oloasi ruokaan,
miehiin ja shoppailuun. Kuka sinua auttoi tuona aikana jolloin menetit
elämänhallintasi?
- Lähimmät. Äiti, isä, sisko, poikaystävä ja ystävät. Lähimmät ihmiset...
11.1. Sanot ettet osannut pyytää apua kun murruit tai että kukaan ei
olisi osannut auttaa sinua. Se oli jotain, mikä sinun piti kokea. Eikö
urheilupsykologia tullut avuksi; elettiin kuitenkin 2000-lukua?
- Kyllä, mutta urheilupsykologilla ei ollut vastauksia minun eksistentialistiseen kriisiin.
11.2. Mikä on valmentajan vastuu?
- Valmentajan vastuu on mielestäni suuri, ennen kaikkea luottamus ja yhteys. Se, että “näkee” urheilijansa urheiljan takaa.
12. Miten koet, että urheilijan tukiverkkoa voisi parantaa etenkin urheilu-uran jälkeen?
- ...kaikki lähtee urheilijan tietoisuudesta, hänellä pitäisi olla
ystäviä, ihmisiä, jotka eivät ole sidoksissa urheiluun ja joihin hän
luottaa... Ihmisiä jotka näkevät ja kuuntelevat, osaavat kuulla.
13. Vaihdoit myöhemmin toistamiseen valmentajaa ja laihduit
entisestäsi. 20-vuotiaana menestyit kuitenkin uudella 400-metrin
päämatkallasi ja voitit Kalevan kisoissa Suomen mestaruuden. Miten
tärkeä tuon aikainen treeniporukkasi Italiassa sinulle oli, saitko tukea
muilta urheilijoilta? Pidätkö yhä yhtä heidän kanssaan?
- Se on urheilun ehdottomasti tärkeimpiä, ihanimpia ja
merkityksellisimpiä asioita ja jaksoja. Porukka oli minulle perhe - ja
on edelleen. He pelastivat minut jossain määrin...
14. Miten tulit aloittaneeksi meditoinnin? Kerrot, että sen avulla
aistisi terävöityivät, löysit rauhaa. Olit rento ja tyyni ja jopa
tuloksesi paranivat?
- Aloitin meditoinnin niihin aikoihin
kun tuskani alkoi käydä liian suureksi. Kaipasin ja pyysin apua... Ja
meditointi oli yksi suuri portti rauhaan... Lähemmäs sitä levollisuutta
mitä niin elämääni halusin. Minua ohjattiin koko ajan hyvin selkeästi
meditoinnin pariin, ja sen avulla näin paremmin, selkeämmin... Ja matka,
tietoisuus alkoi kasvaa...
15. Vuoden 2004
helmikuussa olit menettänyt isäsi, urheilun ja uskosi itseesi. Sinulla
ei ollut suuntaa eikä tavoitteita. Silloin kuulit sisäisen äänesi
sanovan: “päästä irti!” Miten tulkitsit tätä ääntä ja mitä sinulle
tapahtui tämän jälkeen? Miten ja mistä löysit uskon elämään, uusia
tavoitteita ja intohimon kohteita?
- Tämä on hyvin iso
kysymys. Lyhyesti vastattuna, irti päästäminen ja tiedostaminen mistä
oli päästettävä irti oli avain kaikkeen... Siitä alkoi henkinen tieni,
jota olen kulkenut tähän päivään asti... Voisin sanoa, että löysin
jotain mikä on todellisempaa kuin mikään ulkoinen... Joka käyttää siitä
nimeä Jumala, joku toinen rakkaus, henkinen ääni, korkeampi minä, Allah,
valo, rauha, tietoisuus... Nimellä ei ole merkitystä, tämä toinen
maailma - joka on huomattavasti todellisempi maailma kuin tämä ulkoinen
maailma - on se mistä elämänvoima, intohimo, ilo ja kaikki kaunis ja
todellinen saa alkunsa, nousee... Elää, ja johdattaa elämään...
16. Lopetit virallisesti kuitenkin vasta kauden 2006 jälkeen. Mikä piti
sinut vielä kaksi vuotta urheilun parissa kertaalleen jo motivaatiosi
menettäneenä?
- Iloitsin vielä aika ajoin juoksemisesta,
mutta uuden tien löytäminen vei aikansa... Se oli asteittainen
siirtyminen ja transitiovaihe...
Taistelijaprinsessa
17. Urheilu-urasi määritti identiteettisi. Uran jälkeen käsitys itsestä
oli laitettava uusiksi. Miten tämä onnistui? Vanhat roolit oli
jätettävä taakse?
- Teatterikoulu auttoi tässä paljon,
siellä tiedostaminen (egon siis) oli hyvin intensiivisen syynin alla,
siinä tehtiin paljon töitä jotta olisi päässyt “puhtaan arkin” tilaan...
Se tie on edelleen kesken, mutta kasvava tietoisuus, meditointi ja
elämä ovat auttaneet riisuuntumisessa... Ulkoinen identiteetti voidaan
määrittää milloin mitenkin, tärkeintä on tietää että se ei ole
todellinen koti. Erillisyys itsessään on suuri, ellei suurin
kollektiivinen harha. Se on se mikä johtaa kaikkeen “pahaan,
väkivaltaan, erotteluun jne...”
18. Voiko joskus
voittamiseen ja parhaana olemiseen keskittynyt ihminen tyytyä
keskinkertaisuuteen tai siihen, että paremmuutta ei voida mitata selkein
mittarein?
- Mittari on minulle sisäistä. Se on se tieto,
onko tehnyt asian niin hyvin tai rohkeasti kuin on osannut vai ei.
Ulkoisella on siinä leikissä aika vähän merkitystä. Se on sisäinen
tärkeys joka tyydyttyy tai ei... Mutta se vaatii rehellisyyttä itsensä
kanssa.
19. Yrititkö urheilun avulla täyttää jotain
tyhjiötä sisälläsi? Tajusitko myöhemmin, että sinua ei määritä
saavutuksesi; niillä ei ole merkitystä ihmisille jotka aidosti
välittävät sinusta?
- Eikä sekään vielä määritä minua
ihmisenä, että rakastaako minua joku vai ei urheilun ulkopuolella tai
sisällä... Filosofinen kysymys... Yritinkö täyttää tyhjiötä...
Parhaimmillani loin tyhjästä täyttä ja heikoimmillani liimasin tyhjään
jotain “valmista” joka ei koskaan täyttänyt “luotua”.
Juoksija-identiteetin “tiedostaminen” ja siitä riisuuntuminen oli pitkä,
raskas ja samalla hienoin tie jonka olen elänyt ja kulkenut.
Vapauttavin.
20. Jos elämää ei pysty hallitsemaan, on
pakko antautua sen vietäväksi. Päästää irti ja luottaa kohtaloon.
Uskotko, että elämässä jokainen on oman onnensa seppä?
- Kyllä. Uskon siihen, että ihminen kirjaimellisesti luo elämänsä.
Henkisten lainalaisuuksien mukaisesti vedämme puoleemme asioita ja
tapahtumia, ihmisiä... Mitä tietoisempaa elämä on sitä parempaa on
yleensä myös elämä. Mutta luomistyö ei koskaan lähde ihmisestä itsestään
vaan suuresta lähteestä. Jos antautuu hengelle, alkaa tapahtua asioita,
joita kutsumme ihmeeksikin... Se on yhteistyötä sisimmän kanssa...
Elämästä tulee rennompaa...
21. Olet ollut ääripäiden ihminen, mustaa ja valkoista. Löytyykö ajattelumaailmastasi tätä nykyä myös harmaan sävyjä?
- Elämä on sateenkaari.
22. Kirjasi on paikoin kertova paikoin lyyrinen romaanin ja elämäkerran
ristisiitos. Mitä jatkosuunnitelmia sinulla on kirjallisen urasi
suhteen?
- Kaksi uutta on aloitettu. Toinen on romaani ja toinen hieman kevyempi teos... Enempää en voi vielä näistä puhua.
23. Koska aktivoit uudestaan musiikinopintosi?
- Olen jo aktivoinut!
Kiitokset haastattelusta Manuela Bosco!
- Kiitos itsellesi todella mainioista kysymyksistä!!!!