Haastattelussa:

Teksti Henri Häkkinen

Haastattelut.com ylitti maantieteelliset esteet, risut ja männynkävyt ja suoriutui lenkille haastateltavanaan Manuela Bosco – suomalainen näyttelijä, kirjailija ja entinen yleisurheilija. Tässä haastattelussa ei käytetä kertaakaan trendikästä urheilun yhteydessä usein mainittua sanaa momentum. Aloitetaan siis täysillä ja kiitos! Kiitos: Kati

Alkuverryttelyt

1. Onko kirjoittaminen kuulunut nuoruuteesi urheilun ohella vai mistä sait idean romaanin kirjoittamiselle?
- Olen kirjoittanut päiväkirjoja ja runoja koko nuoruuteni, ja opiskelin yliopistossa journalistiikkaa, mutta kirjan kirjoittaminen lähti “sattuman” kautta. Lähetin runokokoelmani kustantajalle, joka ehdotti proosatekstin tekoa...

2. Elämme hieman sulkeutuneessa ja varovaisessa ilmapiirissä samalla peläten leimautumista. Sanot ettet kadu mitään siitä mitä kirjoitit. Miksi pitää kirjoittaa kirja, että saa ihmiset avautumaan ja liikkeelle omien vastaavien tarinoidensa kanssa? Tarvitsemme esikuvia, ladun avaajia?
- Kirjoittaminen on yksi muoto ilmaista totuus/epätotuus (miten päin vain). Muotoja on laajalti, mutta kirjoittamisen hieno puoli on sen kestävyys ja ilmaisunvapauden “selkeys”. Kirja on samanaikaisesti yksityinen ja julkinen tarina, ja se tekee siitä helposti lähestyttävän, jollain tapaa vaarattomamman kuin esimerkiksi “suora lähestyminen” ihmiseen...? Ainakin useammille.

3. Sait 12-vuotiaana ensimmäisen harjoitusohjelmasi. Sitä ennen valmentaja-isäsi oli huomannut potentiaalisi. Tajusit jo varhain treenatessasi kovaa ja tehdessäsi 12-vuotiaana oman ikäluokkasi 60 metrin aitojen Suomen ennätyksen, että kovalla työllä voi saavuttaa unelmansa?
- En käsitteellistänyt asiaa noin selkeästi, mutta ymmärsin, että juoksemisessa oli jotain taianomaisen hienoa, se oli se milloin todella tunsin eläväni.

3.1. Osasit elää hetkessä, mutta tajusit että tähtäin on aina tulevaisuudessa. Miten pystyit fokusoitumaan hetkeen, jokaiseen harjoitukseen kerrallaan ilman, että ajatuksesi harhailivat tulevassa? Miten suljit kanssakilpailijat mielestäsi kun treenasit; halusit kuitenkin olla paras?
- Hetkessä oleminen vaatii sen, että on nauttii ja osaa antautua sille mitä tekee. Ja se on lapselle luonnollisin olotila... Siksi ei harhaillut ajatukset... (kunnes harhailivat)... En ajatellut niinkään muita kilpailijoita, sillä tiesin, että voin vaikuttaa tuloksiini ainoastaan keskittymällä siihen mitä itse teen.

Lähettäjä viheltää pilliin

4. Parhaimpina aikoina treenasit 10-12 kertaa viikossa. Alitajuisesti tiesit, että treenaaminen ja urheilu veisivät sinut jonnekin ja avaisivat sinulle uusia ovia?
- Se vei koko ajan... Joka harjoitus avasi ovia... Moniin maailmoihin.

4.1. Mikä motivoi sinua treenaamaan ja epäilitkö koskaan kykyjäsi urheilijana ennen romahdustasi?
- Motivaatio on synonyymi nautinnolle ja ilolle. Epäilin useinkin, mutta en antanut sen harhauttaa keskittymistä hetkeen, ennen kuin se sitten teki niin - siis minä tein niin.

5. Kuvaat huippukuntoasi kisatilanteessa lyyrisesti: juostessasi tanssit, olit dynamiittia ja lensit ilman halki. Tunsit olevasi voittamaton. Voiko mikään urheilun ulkopuolinen vastata tuota kehon ja psyyken luomaa tilaa?
- Miljoona eri olotilaa. Ei urheilu ole muuta kuin sana. Liike, läsnäolo, keskittyminen ja irti päästäminen - ne ovat henkisiä/fyysisiä lainalaisuuksia ja pätevät jokseenkin useaan asiaan elämässä.

6. Kirjassasi mainitset, että olet herkkä ja aistit tulevan kilpailun tunnelman ennakkoon. Eskaloituiko herkkyytesi koskaan ja toiko se lieveilmiöitä kuten unettomuutta tai muuta hermostuneisuutta ennen kisoja?
- Kyllä, useinkin.

7. Urheiluvuosien myllerrykseen kuului valmentaja- ja lajivaihdoksia (100 metrin aidat vaihtui 400 metrin aitoihin), loukkaantumisia ja paino-ongelmia molempiin suuntiin. Kaiken keskellä isälläsi todettiin pitkälle edennyt syöpä. Motivaatiosi katosi, et löytänyt syytä kovalle harjoittelulle eikä kilpaileminen antanut sinulle enää mitään?
- Silloin kun isällä todettiin syöpä, olin vielä vahvasti (riippuvaisestikin) motivoitunut juoksemaan. Romahdus - se todellinen - tapahtui kuoleman jälkeen.

Kyyristytään telineisiin

8. Voiko urheilija nauttia saavutuksistaan urheilu-uransa aikana? Kaikki on niin kontrolloitua ja kapeakatseista, että suurempaa kokonaisuutta ja sitä mihin asettuu urheilumaailmassa on vaikea hahmottaa kuin vasta jälkeenpäin? Tyytyväisyys johtaa tasapaksuun ja ponnettomaan suoritukseen?
- Tietyssä määrin koen tämän hyvin tarkaksi havainnoksi.

9. Kirja on ylistys isällesi, urheilulle ja kilpailemiselle. Esteiden ylitykselle. Ihminen voi tuntea olonsa hyvin merkitykselliseksi tehdessään jotain sellaista, johon kaikki eivät pysty: voittamaan, treenaamaan kovaa ja suoriutumaan vaikeuksista?
- En ajattele sitä oikeastaan noin. Uskon, että kaikki pystyvät tekemään joitain asioita paremmin kuin kukaan muu maailmassa, muoto on vain erilainen. En erotellut itseäni tuolla tavoin aikoinaan... Enkä osannut nähdä vaikeuksien voittamista, treenaamista tai voittamista kovinkaan erikoisina asioina. Enkä näe asiaa nykyäänkään näin. Mutta senaikaiset “ylitykset” näen nykyään arjessani hyvin kiitollisena... Ne ovat johtaneet tähän mitä nyt olen, ja siitä jos jostain olen kiitollinen. Merkityksellisyys ei ole koskaan erillisyyttä muista ihmisistä. Se on egon kieltä, ja se ei anna sisältöä. Merkityksellisyys on minulle sitä, että tekee asioita rakkaudella.

10. Voiko urheilijoista muodostaa stereotypiaa; onko mielestäsi piirteitä joita huippu-urheilijalta ehdottomasti vaaditaan?
- Kyllä. Määrätietoisuus, läsnäolo, keskittymiskyky...

Paikoillanne, valmiit...

11. Valmentajavaihdoksesi Sydneyn olympialaisten jälkeen taisi olla ensimmäinen romahdustasi edeltänyt asia. Uusi valmennusohjelma ei sopinut sinulle, tulokset laskivat ja aloit panikoimaan. Aloit tarkkailemaan itseäsi analyyttisemmin. Putosit keskitasoon ja koit olevasi lihava, tyhmä, ruma ja hidas. Pakenit pahaa oloasi ruokaan, miehiin ja shoppailuun. Kuka sinua auttoi tuona aikana jolloin menetit elämänhallintasi?
- Lähimmät. Äiti, isä, sisko, poikaystävä ja ystävät. Lähimmät ihmiset...

11.1. Sanot ettet osannut pyytää apua kun murruit tai että kukaan ei olisi osannut auttaa sinua. Se oli jotain, mikä sinun piti kokea. Eikö urheilupsykologia tullut avuksi; elettiin kuitenkin 2000-lukua?
- Kyllä, mutta urheilupsykologilla ei ollut vastauksia minun eksistentialistiseen kriisiin.

11.2. Mikä on valmentajan vastuu?
- Valmentajan vastuu on mielestäni suuri, ennen kaikkea luottamus ja yhteys. Se, että “näkee” urheilijansa urheiljan takaa.

12. Miten koet, että urheilijan tukiverkkoa voisi parantaa etenkin urheilu-uran jälkeen?
- ...kaikki lähtee urheilijan tietoisuudesta, hänellä pitäisi olla ystäviä, ihmisiä, jotka eivät ole sidoksissa urheiluun ja joihin hän luottaa... Ihmisiä jotka näkevät ja kuuntelevat, osaavat kuulla.

13. Vaihdoit myöhemmin toistamiseen valmentajaa ja laihduit entisestäsi. 20-vuotiaana menestyit kuitenkin uudella 400-metrin päämatkallasi ja voitit Kalevan kisoissa Suomen mestaruuden. Miten tärkeä tuon aikainen treeniporukkasi Italiassa sinulle oli, saitko tukea muilta urheilijoilta? Pidätkö yhä yhtä heidän kanssaan?
- Se on urheilun ehdottomasti tärkeimpiä, ihanimpia ja merkityksellisimpiä asioita ja jaksoja. Porukka oli minulle perhe - ja on edelleen. He pelastivat minut jossain määrin...

14. Miten tulit aloittaneeksi meditoinnin? Kerrot, että sen avulla aistisi terävöityivät, löysit rauhaa. Olit rento ja tyyni ja jopa tuloksesi paranivat?
- Aloitin meditoinnin niihin aikoihin kun tuskani alkoi käydä liian suureksi. Kaipasin ja pyysin apua... Ja meditointi oli yksi suuri portti rauhaan... Lähemmäs sitä levollisuutta mitä niin elämääni halusin. Minua ohjattiin koko ajan hyvin selkeästi meditoinnin pariin, ja sen avulla näin paremmin, selkeämmin... Ja matka, tietoisuus alkoi kasvaa...

15. Vuoden 2004 helmikuussa olit menettänyt isäsi, urheilun ja uskosi itseesi. Sinulla ei ollut suuntaa eikä tavoitteita. Silloin kuulit sisäisen äänesi sanovan: “päästä irti!” Miten tulkitsit tätä ääntä ja mitä sinulle tapahtui tämän jälkeen? Miten ja mistä löysit uskon elämään, uusia tavoitteita ja intohimon kohteita?
- Tämä on hyvin iso kysymys. Lyhyesti vastattuna, irti päästäminen ja tiedostaminen mistä oli päästettävä irti oli avain kaikkeen... Siitä alkoi henkinen tieni, jota olen kulkenut tähän päivään asti... Voisin sanoa, että löysin jotain mikä on todellisempaa kuin mikään ulkoinen... Joka käyttää siitä nimeä Jumala, joku toinen rakkaus, henkinen ääni, korkeampi minä, Allah, valo, rauha, tietoisuus... Nimellä ei ole merkitystä, tämä toinen maailma - joka on huomattavasti todellisempi maailma kuin tämä ulkoinen maailma - on se mistä elämänvoima, intohimo, ilo ja kaikki kaunis ja todellinen saa alkunsa, nousee... Elää, ja johdattaa elämään...

16. Lopetit virallisesti kuitenkin vasta kauden 2006 jälkeen. Mikä piti sinut vielä kaksi vuotta urheilun parissa kertaalleen jo motivaatiosi menettäneenä?
- Iloitsin vielä aika ajoin juoksemisesta, mutta uuden tien löytäminen vei aikansa... Se oli asteittainen siirtyminen ja transitiovaihe...

Taistelijaprinsessa

17. Urheilu-urasi määritti identiteettisi. Uran jälkeen käsitys itsestä oli laitettava uusiksi. Miten tämä onnistui? Vanhat roolit oli jätettävä taakse?
- Teatterikoulu auttoi tässä paljon, siellä tiedostaminen (egon siis) oli hyvin intensiivisen syynin alla, siinä tehtiin paljon töitä jotta olisi päässyt “puhtaan arkin” tilaan... Se tie on edelleen kesken, mutta kasvava tietoisuus, meditointi ja elämä ovat auttaneet riisuuntumisessa... Ulkoinen identiteetti voidaan määrittää milloin mitenkin, tärkeintä on tietää että se ei ole todellinen koti. Erillisyys itsessään on suuri, ellei suurin kollektiivinen harha. Se on se mikä johtaa kaikkeen “pahaan, väkivaltaan, erotteluun jne...”

18. Voiko joskus voittamiseen ja parhaana olemiseen keskittynyt ihminen tyytyä keskinkertaisuuteen tai siihen, että paremmuutta ei voida mitata selkein mittarein?
- Mittari on minulle sisäistä. Se on se tieto, onko tehnyt asian niin hyvin tai rohkeasti kuin on osannut vai ei. Ulkoisella on siinä leikissä aika vähän merkitystä. Se on sisäinen tärkeys joka tyydyttyy tai ei... Mutta se vaatii rehellisyyttä itsensä kanssa.

19. Yrititkö urheilun avulla täyttää jotain tyhjiötä sisälläsi? Tajusitko myöhemmin, että sinua ei määritä saavutuksesi; niillä ei ole merkitystä ihmisille jotka aidosti välittävät sinusta?
- Eikä sekään vielä määritä minua ihmisenä, että rakastaako minua joku vai ei urheilun ulkopuolella tai sisällä... Filosofinen kysymys... Yritinkö täyttää tyhjiötä... Parhaimmillani loin tyhjästä täyttä ja heikoimmillani liimasin tyhjään jotain “valmista” joka ei koskaan täyttänyt “luotua”. Juoksija-identiteetin “tiedostaminen” ja siitä riisuuntuminen oli pitkä, raskas ja samalla hienoin tie jonka olen elänyt ja kulkenut. Vapauttavin.

20. Jos elämää ei pysty hallitsemaan, on pakko antautua sen vietäväksi. Päästää irti ja luottaa kohtaloon. Uskotko, että elämässä jokainen on oman onnensa seppä?
- Kyllä. Uskon siihen, että ihminen kirjaimellisesti luo elämänsä. Henkisten lainalaisuuksien mukaisesti vedämme puoleemme asioita ja tapahtumia, ihmisiä... Mitä tietoisempaa elämä on sitä parempaa on yleensä myös elämä. Mutta luomistyö ei koskaan lähde ihmisestä itsestään vaan suuresta lähteestä. Jos antautuu hengelle, alkaa tapahtua asioita, joita kutsumme ihmeeksikin... Se on yhteistyötä sisimmän kanssa... Elämästä tulee rennompaa...

21. Olet ollut ääripäiden ihminen, mustaa ja valkoista. Löytyykö ajattelumaailmastasi tätä nykyä myös harmaan sävyjä?
- Elämä on sateenkaari.

22. Kirjasi on paikoin kertova paikoin lyyrinen romaanin ja elämäkerran ristisiitos. Mitä jatkosuunnitelmia sinulla on kirjallisen urasi suhteen?
- Kaksi uutta on aloitettu. Toinen on romaani ja toinen hieman kevyempi teos... Enempää en voi vielä näistä puhua.

23. Koska aktivoit uudestaan musiikinopintosi?
- Olen jo aktivoinut!

Kiitokset haastattelusta Manuela Bosco!
- Kiitos itsellesi todella mainioista kysymyksistä!!!!